Onko anopista pakko tykätä?

Otsikossa se tiivistyikin, en oikeastaan pidä mieheni äidistä.

Tai pikemminkin, mieheni äiti ei pidä minusta.

Suhteemme ensimmäisen vuoden ajan, yritin miellyttää, olla apuna, mukava, hauska, hyväkäytöksinen jnejne.. Siitä huolimatta, alkoi hiipimään olo että armas mother-in-law on sitä mieltä, että en kelpaa hänen pojalleen, esikoiselle silmäterälleen. Onko pakko miellyttää, jos se ei edes tuota tulosta?

En oikeastaan tiedä, missä on mennyt vikaan. Ymmärtäisin jos anoppi olisi nähnyt minut muutaman promillen humaltuneena, kun en vain ole helposti tykättävä siinä tilassa, mutta ei - hän ei ole nähnyt minun ottavan yhtä viinilasia enempää.

Emme kohtaa hirveän usein - luojan kiitos - sillä aina kun Mieheni suunnitelee että mentäisiinkö käymään hänen vanhempiensa luona, on minulla sopivasti työkiireitä/sovitut treffit/parturi/joogatunti younameit.

En tahdo lähteä mukaan kuuntelemaan kuinka naapurin Tiina olisi edelleen vapaana, niin mukava, ja nättikin vielä. Niimpä, ajatella, mitä luonnonvarojen hukkausta tuo tuollainen. Mukava kaunis parhaassa iässä oleva nainen vapaana, napatkaa hänet nyt joku ennen kuin rupsahtaa. 

Meillä käydessään, anopin katse kiertää arvioiden asuntoa. Aivan kuin etsien että mistä olisi pölyt pyyhkimättä, kukat kastelematta, ikkunat pesemättä. Aivan kuin ei olisi tarpeeksi kauheaa että oma äitini tekee sitä harvoin käydessään, niin vielä se että Miehenkin äiti tulee tekemään sitä asuntoon joka on minun vastuulla. Onneksi olen neuroottinen siivooja.

Odotan kauhulla sitä aikaa kun kahdesta tulee kolme ja meille tulee vauva. Sitä arvostelua kuinka lapsi hoidetaan, ennustan jo nyt että käyn kiistaa siitä tarpeeksi oman äitini kanssa, tarviiko sitä samaa keskustelua käydä jonkun toisenkin äidin kanssa. Nykyään on jo tarpeeksi kiusallista jos miehen vanhemmat kysyy että "millos teille sitä jälkikasvua.." Kiitos kysymästä, ei nyt vielä. Parin vuoden päästä ehkä. En muista pestautuneeksi lapsi liukuhihnaksi? Loppupeleissä on mielestäni todella epäkohteliasta kysellä ihmisiltä että "millos teille tulee lapsia?" No mistäs tiedät voimmeko saada lapsia? 

Mikä siinä on, että niin monelle anoppi on ongelma, tuleeko meistä samanlaisia omille pojille, yksikään naikkonen ei kelpaa - paitsi se naapurin Tiina - omalle kultapojalle, mihin hävisi se ajattelutapa että "tärkeintä on, että poika on onnellinen." Ja poika on onnellinen minun kanssani. Enkä ole edes pahoillani. 

Miehen äiti on oikeastaan kaikkea sitä, mitä en omalle pojalle tahdo olla. Hän passaa ja hyysää, aikuista miestä! Valitettavasti yhdessä asuessa on tullut Miehestä esiin piirteitä, että hän odottaa minun passaavan häntä kuin hänen äitinsä. Minä en edelleenkään suostu keräämään Miehen vaatteita lattialta pyykkiin, en vaikka hänen äitinsä niin olisi aikoinaan tehnyt.

En ole hirveän läheinen perheeni kanssa, emme soittele monesti viikossa vain kysyäksemme mitä kuuluu, joten välillä minun on vain vaikeaa ymmärtää että Miehen äiti soittaa hänelle vain kysyäkseen miten töissä meni, onko hän syönyt. Aivan kuin aikuinen mies ei osaisi syödä kun nälkä yllättää. Poikkeuksetta Miestä odottaa kotonamme lämmin ruoka kun hän töistä tulee, ja auta armias jos Mies sattuu laihtumaan, sehän on selkeä merkki että pidän häntä nälässä. Eikä edes aloiteta siitä että jos suoraan treenaamasta tuleva hieman haiseva mies menee vanhempiensa luo, se on merkki siitä että meillä ei pestä tarpeeksi usein pyykkiä. 

Onko kukaan muu siinä tilanteessa, että kaikki mitä teet, on anopin silmissä väärin? 

Onko kukaan muu sitä mieltä, että ei jaksaisi olla parisuhteessa anoppinsa kanssa?

Riitapukari

Olen aina luullut että riidellessä itkeminen, on naisen ässä hihassa.

Luulin väärin.

Me emme hirveän usein riitele, ei ole aihetta, välillä kuitenkin kerran kahdessa-kolmessa kuukaudessa tulee pienen ärsytyksen jälkeen "pakko purkaa ahdistusta" -riita, jostain aivan pikkujutusta.

Olen itse armoton riitelijä, revin toisen riekaleiksi pelkillä sanoilla, pistän toisen todellakin ymmärtäkään mitä armo tarkoittaa. Eli olen sellainen pahimmanlaatuinen tappelija.

Mies kun puolestaan riitelisi rakentavasti, ymmärtävästi, rauhallisesti. Hän ei ole korottanut ääntään kertaakaan minulle, vaan puhuu vielä siinäkin vaiheessa rauhallisesti kun minä jo heittelen tavaroita ja testaan naapureiden pinnaa valituksen tekemisen suhteen.

Mies tuntuu yleensä olevan sellainen "JooJoo" myötäilevä riitelijä, myötäilee kanssani vaan että pääsee tilanteesta irti, ei huono idea. "Ole sen kanssa samaa mieltä, niin kyllä se hiljenee ja ymmärtää että olette samassa joukkueessa."

On kuitenkin olemassa yksi lausahdus jolla saan miehen murtumaan, en käytä sitä yleensä ikinä, ellen ole sietämättömän vihainen. "Sä menetät mut jos et muuta tapojasi." Ja Mies alkaa itkemään.

Joko itku kertoo siitä kuinka paljon hän minua rakastaa, kuinka sietämätöntä hänen elämänsä ilman minua olisi, tai sitten se on keino saada riita loppumaan. Niin tai näin, uppoo kuin kuuma veitsi voihin. 

Kun Mies alkaa itkemään, valtaa minut suunnaton pelastushalu, hoivavietti. (Ai mikä tikittävä biologinen kello?) Tahdon halata tuota selkä minuun päin itkevää kaksimetristä järkälettä. Tahdon hyssytellä pahan olon pois, tulee niin sietämätön ristiriita pääni sisällä, olen leijonaemo jonka läheistä on loukattu, olen valmis sotaan, alta pois - mutta se loukkaaja kun olen minä. 

Riita loppuu kuin seinään, alan ottamaan sanojani takaisin "En minä tarkoittanut.." "Et sinä minua menetä..." 

Niih. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Jos luoja sua ja lapsen saan, olen varmaan sellainen äiti joka antaa periksi heti kyyneliä nähdessään.

If a guy responds to your text message while playing Xbox, he loves you.

Naureskelin facebookkia selaillessani yksi päivä kun huomasin muutamia vuosia nuoremman serkkuni liittyneen "If a guy responds to your text message while playing Xbox, he loves you." -ryhmään. 

Niinpä niin.. 

Minulla ei ole Xbox ongelmaa Miehen kanssa, toisin kuin serkullani, minulla on PlayStation -ongelma. Ymmärrän että serkkuni "lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä" poikaystävä, elää eräänlaisessa symbioosissa pelikonsolinsa kanssa, mutta kun minun "lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä" Mieheni, elää suhteessa oman konsolinsa kanssa. Sitä en enään ymmärrä. 

Lapsena itselläni oli Nintendo, ja pelasin Super Mariota. En siis tuomitse ihmisiä jotka haluavat pelata, itsekkin satunnaisesti pelailen kaverini Wiillä. Mutta me emme varsinaisesti järjestetä peli-iltoja, eikä myöskään olla vastaamatta puhelimeen kun pelataan. En laiminlyö mitään velvollisuutta siksi että pelaisin. 

Mieheni puolestaan, hänellä on oma kaveripiirinsä, mihin kuuluu kuusi läheisintä ystävää. Keskenään he pitävät peli-iltoja, ottavat samalla pari kaljaa, syövät roskaruokaa ja pelaavat Fifaa tai "änäriä." Jotenkin sisäinen juoruakkani janoaa tietää että iltoihin sisältyy muutakin - mutta ei, ei vaan sisälly. Miehen tullessa seuraavana päivänä kotiin, vastaus "mitä teitte?" -kysymykseen on "pelattiin." Niih.

Miesten peli-iltoihin ei tyttöystävät/vaimot saa tulla mukaan, henkilökohtaisesti en kyllä haluaisikaan kutsua saada. Peli-illat järjestetään sen kaverin luona jonka tyttöystävä/vaimo on matkoilla tai sen onnekkaan luona, jolla ei ole tyttöystävää/vaimoa kanssaan asumassa. Tämän onnekkaan sinkkumiehen luona ei kuitenkaan voi aina pelata - ihan naapureiden mielenterveyden vuoksi.Sen vuoksi pelipaikat kuulemma vaihtelevat. 

Itse en pysty katsomaan suoraan miehille suunniteltujen pelien grafiikkaa kovin kauaa kerrallaan ennenkuin sietämätön migreeni iskee. Siispä en ymmärrä sitä jakamatonta rakkautta pelikonsolia kohtaan. En ole koskaan rajoittanut Mieheni pelaamista, ohimennen vain naureskelen partaani (:D?) että aikuinen mies jaksaa huutaa televisiolle ja hakata ohjainta.

Jos Miestä ei kiinnosta mitä tapahtui Salattujen Elämien viime jaksossa, minua ei kiinnosta mitä pelissä tapahtuu. Kiitos.

Olen nainen, en kone.

Alku vuodesta kun Miehen kanssa kannettiin astiat samaan asuntoon, koin väkisinkin muutamia "oh noes" -hetkiä.

Aikoinaan villeinä teinivuosina, yksin asuessa, parisuhteessa kuitenkin ollessa, sitä huomasi miten se elämänsä turhan lungisti ottava maailman ihanin 21-vuotias poikaystävä, pikkuhiljaa levittäytyi asuntoosi. Ensin löytyi hupparia, paitaa, pelejä ja viimeisenä ne hygieniatarvikkeet. Miksi, oi miksi vasta viimeisenä? 

Tietenkin kaikki yllämainitut, löytyä vähän sieltätäältä, tuolin selkänojalta, sohvalta, lattialta, lattialta ja vielä kerran lattialta. Toisin sanoen nainen kasvatetaan ensimmäisistä parisuhteista lähtien siivoamaan miesten jälkiä. 

Takaisin nykyhetkeen. Istun olohuoneen sohvalla kone sylissä ja katson ympärilleni. Lattialla on Miehen vaatteita. En osaa haistamatta sanoa ovatko ne likaisia vai puhtaita. Enkä niitä halua haistaa. Kylpyhuoneessa on likapyykille tarkoitettu kori, mikä suurimman osan ajasta täyttyy minun vaatteista.

Parhaimpia hetkiä on ne, kun raahaudut monta kerrosta alaspäin kellariin pyykkitupaan, pyykkipäivänä, sen pyykkikorin kanssa ja kun rupeat latomaan vaatteita koneeseen - huomaat että miehen vaatteita on pyykissä tasan kaksi paitaa. Siis ei ole todellista? 

Periaatteeni vuoksi en varmasti kiipeä takaisin yläkertaan hakemaan niitä miehen vaatteita sieltä olo- ja makuuhuoneen lattialta, en varmana!

Mikä siinä on, että se mies ei vain osaa viedä niitä vaatteita pyykkikoriin, ei osaa telineeseen pistää uutta wc-paperirullaa, ei välipalaa syötyään vie astoita tiskiin, ei osaa käyttää vain yhtä maitopurkkia kerrallaan, vaan pitää avata heti uusi kun vanhassa on pohjat jäljellä. Niin. Koska eihän sitä vanhaa nyt millään voi ensin käyttää pois ja sitten vasta avata sitä uutta. Eipä tietenkään. Silly me..

Elämme siis jännittäviä aikoja, kun tulevien vuosien varrella otan selvää siitä että oppiiko vanha koira uusia temppuja? Meneekö ne pyykit lopulta sinne pyykkikoriin? Tai astiat tiskiin? Who knows.. 

Toivon, että viimeistään siinä vaiheessa jos joskus tulevaisuudessa meistä kahdesta tuleekin kolme, että siinä vaiheessa mies siivoaisi jo omat jälkensä.

PMS, tuo naisen paras ystävä.

Itse kuulun siihen onnettomaan osaryhmään joka kärsii todella pahoista PMS -oireista. 

Rintani ovat niin kipeät että mahallaan makoilu tekee pahaa, itken kuin pikkulapsi pienimmästäkin syystä. Ja sen ajan mitä en itke - huudan ja tiuskin. Olen kuin perseelle ammuttu karhu. 

Välillä kun oireet helpottavat, ja olen normaali, tulee kuvioon Mies joka yhdellä sanalla herättää sen uinuvan hirviön ja taas ollaan lähtöpisteessä. 

Vahvasti olen sitä mieltä että ulko-oveemme tarvitaan tiettyyn aikaan kuukaudesta "hysst... Älä herätä nukkuvaa hirviötä." -kyltti. Pahintahan mielestäni tässä on se, että en voi itse mielialoilleni mitään. Ja poden todella huonoa omatuntoa siitä kaikesta tiuskimisesta ja äkkäilystä - normaalisti kun tasaisen rauhallinen luonne olen.

Aivan kuin ei olisi jo tarpeeksi kauheata se, että tuntuu kuin jokin muu kuin minä määräilisi tunteitani ja mielialojani, sen lisäksi Mies ei tiedä mitä PMS tarkoittaa. Hän ei ymmärrä mitä se meinaa, mitä silloin tapahtuu. Mikään "En voi näille moodswingeille mitään, se en ole minä, se on PMS, tunnethan sinä kulta minut, en oikeasti ole tälläinen." -selitys ei auta. Vastaukseksi tulee poikkeuksetta pyyntö lopettaa PMS:stä jauhaminen ja se äkkäily. 

Missä on peruskoulun ihmisbiologian tunnilla mennyt pieleen? 

Miksi tästä aiheesta ei ole valistettu?

Monta pahoittunutta mieltä olisi säästynyt jos tuo kaksilahkeinen kanssamme elävä rotu tietäisi mitä tapahtuu kierron eri vaiheissa. Olen puoli vuotta käyttänyt siihen että olen saanut Miehen melkein uskomaan että ei ole äkäinen silloin kun minulla on kuukautiset, olen äkäinen ne muutamat päivät ennen niitä. 

Jostain syystä Mies pistää kaikki äkkäilyt naistenpäivien piikkiin, mielestäni on turha kasata kaikki kuukautisten niskaan - etenkin kun ainakin minun tapauksessa, lyhyellä pinnalla ja kuukautisilla ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä keskenään.

Aloitus.

Jenkeissä olisin kai "twenty-something-girl." Suomessa olen sen ikäinen jolta sukujuhlissa kysytään "millos teille on perheenlisäystä tulossa." Lähempänä kolmeakymmentä, kuin kahtakymmentä.

Muutin miesystäväni kanssa saman katon alle vuoden alussa. Vielä kolme vuotta sitten vannoin ikisinkkuuteni nimeen ja että koskaan en vakituista suhdetta aloita - toisin kävi. Tämä suhde on ensimmäinen kunnon suhteeni, tässä miehen kanssa asuessa ei ole voinut välttyä koomisilta hetkiltä ja kiristyneeltä pannalta. Lopulta tilanne päätyi siihen että oli pakko perustaa tämä blogi omille ajatuksille/toteamuksille, omalle parisuhteelle ja sen koomisuudelle, sekä niille eroavaisuuksille mitä miehen ja naisen välillä olen huomannut.

Blogin ulkoasua hion vielä hieman, ja kirjoittelen tänne aina silloin kun tuntuu olevan sanottavaa parisuhderintamalla - ja sitä sanottavaa on tuntunut riittävän niin paljon että kaverit on hieman jo kyllästyneet mahdollisesti.